Kyllä voi nautteripoikaa ottaa aivoon. Hemmetti soikoon. Minkä ihmeen takia agilityyn, vauhdikkaaseen ja huimaan menoon on keksitty laittaa 12 kepakkoa keskelle rataa? Hä? Ja nii tarkkaakin tuntuu olevan, että jokainen kepakko on pujoteltava justiinsa oikealta puolelta ja ite pitäis tosiaan tietää aina alussa jättää se eka kepakko sinne vasemmalle puolelle vaikka emäntä seilais missä. Kyllä tympäsee. Jaa miks?

Noh. Pyyhällän tulemaan ankaraa kyytiä (nyt alkaa vauhti säilymään myös alastulokontateilla, en enää nii kirveesti hiippaile alas, nii ja ne 2-2:set niistä moon kans meleko ylypiä!) ja yllättäen emäntä huitoo, hidastaa ja karjuu KEPKEPpiä ihan raivona. Meneehän siinä hermo, koska yleensäkin on tosi tylsä hidastaa kepeille, keskittyä pujotteluun (jonka kyllä osaan, kun vauhtiin pääsen) ja muutenkin ne kepit tuntuu olevan vaan semmonen hidaste siinä radalla. Tökkii. Yleensä juoksen sitten vaan nopeesti ohi, oli ohjaajan syöttö millanen hyvänsä, jossei se aivan kerkeä mua sinne tyrkkäämään sinne ekaan keppiväliin.

KEPKEP, ja nopeesti ohi ja kauhea räkytys. Hemmetti mää en jaksa noita. Kierrokset nousee ohjaajalla ja otetaa monta kertaa uudestaan. Kuuluu jo pettynyt "TIKOOO!" Ja mää laitan tässävaiheessa parran kohti maata ja lähen nuuskimaan siihen lähistölle. Mä en ala kuunteleen tommosta äänensvyä, keksis jotai hauskaa mielummin. Siinäpä pohtivat miksei mua huvita tuo pujottelu, niinku kaikki muu, vaikka osaankin hyvin pujotella kun vaan lähtö onnistuu. Tympäsee vaan.

Mamma oli kattomassa yks päivä kun Koda (labbis) harjotteli verkkokeppejä, hymy huulilla se näytti ihastelevan sitä menoa. Oishan tuo, se tuntu miettivän ja kerran sitten treeneissä kokeiltiinkin ekaan keppiväliin verkkoa mutta sepäs hämäs mua vallan. En suostunu ollenkaa menemään sinne, ku meinasivat noin mua häkittää. Hirvitti oikeen. Ei näyttäny kovin turvalliselta. Nojoo, ja mitäs muuta ne kokeili, palkkaa heti ekaan väliin oikeasta aloituksesta (kädestä en aina halua syödä ja maasta en edes huomaa herkkuja), ei onnistunut. Eikä leluillakaan oikeestaan ole hauska leikkiä kentällä muiden nähden, kotona vaan. Emäntä tuntu taas olevan hukkateillä käppänän motivoimisessa kun alkaa takkuamaan joku kohta. Namit ei kelpaa, ainakaan joka kerta, oli mitä hyvänsä, enkä mää leiki. Jotain lehmän vatsalaukkuakin ne mulle antoivat maistiaiseks, nousin varmuuden vuoksi seisaalteen pureskelemaan moista ja sain kun sainkin sen nielastua. Syöhän sitä jos on pakko ja ihmiset kattoo ympärillä, että uppookohan? Eikai ne keksiny sitte mitään suurta ja ihmeellistä mikä motivois meikäläistä ja alkais oikee vetämään mua kaasu pohjassa noille kepeille. Jotenki se kai tuntuu hankalalta, se oikean paikan löytäminen siinä pujottelun alussa. Menee mielenkiinto sitten kokonaan, varsinkin kun emäntäkin tuntuu siinä aina olevan nii kireellä fiiliksellä nykyään. Aina jotain mikä tökkii, sehän tässä lajissa kiehtoo?

Kotona sitten mamma löi pitkästä aikaa 6 kepakkoa maahan yks ilta. Meillä oli huippuhauskaa, otettiin spurttia takapihalla ja emäntä sai mut jopa taistelemaan vastaan lötköpötkö-naruhässäkästä. Pidin kiinni oikee toisissaa ja murisinkin, lopulta voitin ja olin onnessaan. Se oli hauskaa ja siihen vetohommaan oli hauska lähtee uudestaankin, kunnes mamma päätti laittaa sen taskuunsa. Sitten alko keppitouhut. Mamma asetti mut hyville sijoille, piti lavoista kiinni ja näytti kädellä keppejä. Olin vähä hämillään..sitten se alko kyselemään "Kuka menee kepit, hä, kuka menee, kepikepi." Hitto, eikä päästäny irti aloin jo haukkua, että hemmetti mennäänmennään sitte. Yllättäen sitten, sain luvan lähtee ja hitto että pujottelin lujaa. Ja taas oli vetoleikki. Haukuin innokkasti, tää oli hyvä juttu. Oikee draivi päällä, eikä painostava KEPKEP karjunta ja tunnelma. Otettiin uudestaa ja uudestaa, emäntä oikee härnäs kun ei päästäny kepeille heti, hoki vaan "mennää, mennää..hyvähyvä, jessjess" .

Otettiin muutama vauhdikas kepeille syöttö sitten hypyltäkin, molemmilta puolilta ja eri kulmista ja syötii juustoa ja leikittii lötköpötköllä. Sama homma toistettiin muutaman kerran vielä yks ilta, ennen maanantain ohjattua treeniä.

Maanantaina kentälle oli Eija viritelly meille radan, jossa kepit pujoteltiin kolmeen otteeseen, suoralta linjalta, avoimesta kulmasta ja jonkunlaisen kiekuran kautta. Ja joo-o, sanotaanko, että homma pelitti paljon sujuvammin, eikä me alettu tappelemaan asiasta. Suorata linjalta hain ihan ite kunhan emäntä vaan vähän laski kättä ja käskytti kaukaa, avoimesta kulmasta oli vähän hankaluuksia kun emäntä jäi vastakkaiselle puolelle.

Yritämme jatkaa innokkaana kotipihan treenejä vaikka vaan sillä kuudella kepillä ja hirveellä draivilla. Suunnitelmana on ottaa lyhyissä nopeissa pätkissä nuo keppitouhut ja säilyttää innostunut meininki, ettei olis niin kurjaa aina kun joutuu radalla suorittamaan kepakoita.