Jaahas. Tämä snautseripoika on joutunut kuunnella kauheaa uhoamista, ettei suoriteta yhtään radanpätkää ennenkun ohjaaja on saanut alastulokontaktit mieleisekseen. Tiedä sitten mitä tuo emäntä taas haluaa. Nyt se on saanut päähänsä roikkua läheisyydessäni aina A:n, puomin ja keinun alastulolla, osoittaa sormella maata ja napakasti se tokaisee "ALAS". Vähän kyllä arvostelevasti sen touhua olen katsellut, etutassut maassa ja takamus ylhäällä siinä kyyhöttänyt, jossen ole ehtinyt luikkia nopeasti karkuun. Joku pakkomielle sille on tullut, en saa enää tehdä nopeita spurtteja enkä loikkia seuraaville esteille ennenkun olen kyykännyt turhien makupalojen perään alastuloilla. Ihme touhua. No jokatapauksessa se roudasi meikäläisen Seinäjoelle heti Joulukuun alkuun vaikka säännöt eivät vielä ole tälle partasuulle aivan selvät noiden alastulokontaktejen kohdalla.

Seinäjoella olin aivan pyörryksissä, ihana "ruohomatto" ja voi hemmetti miten mahtavia tuoksuja siitä sain partaani. Oli mukava nuuskuttaa lämpimissä sisätiloissa kun oli niin uutta ja ihmeellistä taas kaikki. Emäntä nykki hihnasta hermostuksissaan, se ei ollenkaan tajunnut, miten mahtavasti sain kartoitettua paikallaolevien neitojen hajuja tuosta "ruohomatosta", olis itsekin kokeillut, ettei olis tarvinut hermoilla niin ennen ensimmäistä rataa. Vähän tympäännyin kun emäntä niin nyppi hihnaa eikä antanut minun keskittyä hajuihin, joita nenääni tulvi parrastani, joten päätin lähteä ekalla radalle hieman nihkein tunnelmin. Radan alun otin kylmän viileästi, enempää intoilematta. Ajattelin jopa, ettei tuo emännän kanssa kannattanut lähteä liikenteeseen kun ei se ollenkaan ymmärtänyt hyvän päälle. Radan keskellä, keinulle kiivetessäni, tulvahti nenääni jokin ihastuttava tuoksu, pysähdyin keinun puoliväliin vain hetkeksi tuumimaan ja kun emäntä jo huuteli "Tuu vaan!" otin sen lupana hypätä keskeltä keinua alas. Jotenkin se ohjaus oli epäselvää, joten päätin jatkaa matkaa ja HYLsyhän siitä tuli, kun se keinu jäi kiipeämättä. Pettynyt oli emäntäkin, kun enpä muista aikaisemmin jättäneeni keinua kesken tuollatavalla. Noh, kai ne neidot sekoitti päätä kun tuollaisen tempun tein.

Toiselle radalle (hyppäri) mentäessä me ei mamman kanssa riidelty hajuista ja nuuskuttelusta. Päätin istua nököttää suosiolla odottamassa lähtövuoroa. Kivempi kun kumpikaan ei nypi hihnaa ennen suoritusta, ettei jää mitään hampaankoloon radalle sitten. Vähän painittiin, tönittiin ja muristiin toisillemme, se on hauskaa puuhaa ja saadaan kunnon draivi päälle kun vähän matsataan eka kahdestaan. Homma pelitti hienosti radallakin, ohjaaja sai hyviä vinkkejä ennen radalle menoa ja treeneistä tuttuja ohjauskikkoja käyttämällä tehtiin hienot kuviot. Minäkin irtosin hienosti sylikäännöksestä ja takaaleikkaus onnistui melko mallikkaasti. Pitkästi ei olisi ollut rataa jäljellä kunnes eteeni ilmestyi PUSSI. Syöksyin sinne tuulispäänä, ryömin, konttasin ja taistelin, mutten löytänyt ulos toisesta päästä, se kangaskin oli varmasti liimattu kiinni. Hitto soikoon kun sellaisia olivat laittaneet sinne radalle..HYL kirjattiin tästäkin, koska en vain millään löytänyt ulos pussista.  Joskus treeneissäkin kaatosateella olen samaan ongelmaan törmännyt, ettei pussista ole ulosmenoaukkoa löytynyt ilman ihmisapuja. Kai se nytkin olisi se ohjaaja voinut vähän raottaa sitä kangasta, että olisin jotenkin löytänyt tieni ulos tunnelista.

Pitkän päivän jälkeen oli luvassa vielä yksi rata. Pötköttelin häkissäni odottamassa kun taas tultiin ja mentiin edestakaisin. Ulos-sisälle-häkkiin-radalle-ulos-häkkiin-radalle. Olin jo aivan poikki ja emäntäkin siinä valitteli jalkojaan. Jostain kerättiin kuitenkin energiaa ja hyvillä mielin suunnattiin viimeiseen koitokseen. Paras draivi oli kuitenkin hukkateillä, vaikka rata olikin perushelppo, silti meillä oli jonkinsortin epäselvää yhteistyötä. Tälläkertaa juoksin keppejen ohitse vahingossa, oliko emäntä sitten tientukkona, sitä en osaa sanoa mutta keinun kiipesin hienosti ylös asti ja alaskin annoin sen heilahtaa rauhallisena. Noh, loppukirin otin senverran tehokkaasti etten huomannut puomia ollenkaan. Emäntä pysähtyi niille sijoilleen ihmeissään ja palasinkin nopeasti takaisin korjaamaan virhettäni. Myöhäistä se oli, tuomari oli kyllä huomannut mustan snautseripojan erheen.  Hylsyä ei sentään tullut mutta sijoitus ei ollut häävi.

Oikeastaan olin kaikista onnellisin kun autoon vihdoin pakattiin tämä käppänäpoika, pikkuinen pinserityttö ja kelpiepoika + emännät ja päästiin kurvaamaan kotiinpäin. Haaveissani oli kainalopaikka mamman vierestä, lämpimästä, koko loppuillaksi ja yöksi mutta emännän suunnitelmat muuttuivat hetken sohvalla köllöttelyn jälkeen ja se lähti tuulispäänä viipottamaan keskellä yötä kaupunkiin. Olin suunnattoman pettynyt emäntääni, huusin ja kiljuin kauan aikaa mutta se ei tajunnut tulla takaisin ennenkun aamuyöllä. Olin päättänyt olla välinpitämätön kun emäntä vihdoin suvaitsi raskaan päivän päätyttyä ilmaantua kotiin, mutten voinut vastustaa kiusausta ja piilottaa helpottuneisuuden tunnetta kun pääsin käpertymään lähelle mammaa aamuyön tunteina.

Aina en voi käsittää ihmisten ajatuksenjuoksua, kun piti hylätä minut tuollalailla yhteisen päivän päätteeksi mutta kai minullekin joskus selviää syy tuohon omituiseen käytökseen.. Minä kun vain olen huolissani, kuinka mamma pärjää ilman minua yön pimeydessä..enkai minä, aikuinen koira nyt muuten huutelisi tuollalailla laumani perään.